Miltä tulevaisuus näyttää perheen perustamista harkitsevan nuoren silmin? Se on tulevaisuutemme kannalta kohtalokkaampi kysymys kuin uskallamme myöntää. Moni nuori ei enää edes harkitse äitiyttä tai isyyttä. Lapsista seuraava vastuuloukku pelottaa, ja vapaus keskittyä rajoituksetta oman elämän kehittelyyn houkuttelee.

Biologisesti kaksikymppinen nainen on hedelmällisimmillään eli sopivassa iässä synnyttämään. Toisaalta kaksikymppisenä on opiskeltava ja päästävä alkuun työelämässä.

Moni vanhempi päätyy yksinhuoltajaksi. Ilman kunnon ammattia ja työtä se merkitsee vuosikymmenen tai parin köyhyystuomiota. Me keski-ikäiset tiedämme, että edes keskituloisen yksinhuoltajan palkalla ei ole helppo maksaa lasten harrastuksia ja lomamatkoja.

Laskeva syntyvyys uhkaa hyvinvointivaltion tulevaisuutta. Pessimistit ajattelevat, ettei suuntaan enää kyetä vaikuttamaan. Itse ajattelen, että on käytettävä kaikkia niitä keinoja, joita käytettävissä on. Perhepolitiikan on vahvistettava tulevaisuudenuskoa ja tunnistettava uudenlaiset perheet.

Reilut sopimukset työelämässä huomioivat erilaiset elämäntilanteet. Työikäisen on pystyttävä huolehtimaan itsestään ja läheisistään. Ruuhkavuodet eivät rajoitu vain pienten lasten perheisiin. Työssä käyvänä kolmen lapsen mummona viiletän usein töihin päiväkodin kautta. Monissa perheissä isovanhemmat turvaavat sujuvan arjen. Pulassa ovat ne perheet, joilta tällaiset tukiverkot puuttuvat kokonaan.

Ajattelen, että perhe on kylä, jossa ihmiset huolehtivat toisistaan, vaikka eivät saman katon alla asuisikaan. Taloyhtiöt voisivat palkata julkisella tuella sosiaalisia isännöitsijöitä, jotka piipahtaisivat vanhuksen luona juttelemassa ja kävisivät kysymässä vuorotyössä olevan yksinhuoltajan lapselta, joko läksyt on tehty. Ilman ikääntyvien ihmisten – sukulaisten tai naapureiden – kokemusta, viisautta ja rakkautta ei kylärakennelma pysy pystyssä. Nuoret perheet eivät pärjää yksin, eikä Suomi pärjää ilman nuoria perheitä.

Kirsi Lehtimäki, kansanedustajaehdokas, sd