Onks sulla mutsi jotain syömistä, viestittelee kuopus iltavuoron jälkeen. Myöhään illalla tarjoilen kuopukselle jauhemaksapihvejä ja muusia, joita olin syönyt toiseksi vanhimman tyttären perheen kanssa aikaisemmin päivällä. Kaikki neljä lastani ovat nuoria aikuisia. Kahdella tyttärellä on lapsia, jotka ovat paljon läsnä arjessani. Usein mietin eläväni ruuhkavuosien toista aaltoa.

Menetin ainoan veljeni ollessani 18-vuotias. Pikkuveli kuoli moottoripyöräonnettomuudessa sinä syksynä, jolloin olisi täyttänyt 17 vuotta. Silloin päätin, että haluan ison perheen, ettei lapseni koskaan menetä ainoaa veljeään. Olen haudannut veljeni syvälle. Omille lapsilleni olen puhunut liian vähän omasta lapsuudesta ja pikkuveljestä. Lapsenlapsien kanssa juttelen Mika-enosta enemmän.

Vanhempieni koti oli täynnä valokuvia ja muistoja. Niitä on ollut ahdistavan paljon. Veljeni kuollessa vanhempani olivat niin nuoria, että sain vielä iltatähtipikkusiskon, joka on minua kaksikymmentä vuota nuorempi. Pikkusisko on enemmän lasteni serkku, joka vietti paljon aikaa kodissani. Murrosiässä myös siskoni koki erittäin ahdistavana vanhempieni surun, joka vielä lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen täytti kodin.

Lapsen kuolema on pahimpia asioita, joita elämässä voi tapahtua. Esikoiseni syntyessä olin 23-vuotias. Ensimmäistä vauvaani hoitaessa elin voimakkaasti äitini kohtaloa. Mietin, miten kauheaa olisi menettää vauva. Nuoren äidin herkkyydellä koin syvää surua.

Elämässä äitiys on ollut parasta ja ristiriitaisinta. Siihen liittyvät suurimmat onnen hetket ja suurimmat surut ja suurin riittämättömyys. Viime päivien uutisia lukiessa olen jälleen miettinyt, olisiko kuolemaakin pahempaa, menettää lapsensa rikollisuudelle tai huumeille. Surujen suuruuksia ei voi mitata.

Lapset ovat erilaisia. Samoissa olosuhteissa toinen vahvistuu ja toinen saa kolhuja, joiden kanssa ei selviydy. Elämä ei ole reilua. Suruja ja huolia on meillä kaikilla. Joillekin ikävät asiat kasautuvat. Olen onnellinen päivistä ja hetkistä ilman suunnattoman suuria suruja. Pikkuveljen kuolema oli ensimmäinen suunnattoman suuri suru, josta lapsuuden perheeni ei selviytynyt ilman kolhuja.

Olen aina löytänyt onnen arjesta. En odota juhlapyhiä. Olen huono järjestämään juhlia. Rakastan arkea. Omien lasten ollessa pieniä huolestuin helposti ja nuoren äidin tapaan yritin liikaa. Nyt toisessa aallossa olen vahvempi ja rennompi. On ollut etuoikeus nuuhkia vauvan tuoksua nelikymppisenä. On etuoikeus elää ruuhkavuosia viisikymppisenä.

Odotan kesää. Odotan kiireettömiä päiviä, jolloin pääsen uimarannalle istumaan laiturin nokkaan ja vahtimaan jo koululaisiksi kasvaneita lapsenlapsia. Katselen järvelle. Muistelen menneitä kesiä ja aavistelen tulevia.

Kylpylän rannalla istuessani tunnen kuuluvani juuri tähän paikkaan. Kun katselen laiturilta hiekkarantaan, näen nuoren Kirsin, joka on viimeisillään raskaana. Nuori Kirsi on väsynyt vahtiessaan yksin kolmea pientä tyttöä. Tytöt nauttivat kesästä ja auringosta. Lapset tuoksuvat auringolta ja kostealta hiekalta. Muistan myös helpotuksen tunteen, kun lapset oppivat uimaan ja uskalsin lukea rannalla kirjaa.

Viisikymppisenä ja ruuhkavuosien toisessa aallossa päiväni täyttyvät työstä, luottamustehtävistä, arjesta ja lapsista. Se on parasta elämää juuri nyt.

Kirsi Lehtimäki, Heinolan kaupunginhallituksen puheenjohtaja (sd)