LUETTUNA

Näen jälleen samoja unia kuin lapsena. Niissä unissa jouduin eroon perheestä ja rakkaista ihmisistä. Kuljin tuttua koulutietä, ja vastaan tuli panssarivaunu, enkä päässyt kotiin. Aamulla heräsin omassa turvallisessa kodissa. Aikuisuudessa sodan uhka ei ole tullut uniin ennen Ukrainaa.

1970-luvulla olin mustavalkoista telkkaria katseleva pieni tyttö.  Muistiin on painunut kuva alastomana juoksevasta tytöstä, joka pakenee palavasta kylästä. Ymmärsin lapsena, että Vietnamin sodan napalm-pommien aiheuttama tulimeri oli tuhonnut tytön kotikylän. Hänen vaatteensa ja ihonsa oli palanut. Napalm-tyttö on varhaisin uutiskuva, jonka muistan. Vietnamin sota oli kaukana.

1990-luvun alussa olin nuori äiti. Vauva sylissä luin teksti-TV:n uutisia piiritetystä Sarajevosta ja julmuuksista entisessä Jugoslaviassa. Olin ahdistunut. Mietin, minkälaiseen maailmaan olen synnyttänyt pieniä tyttöjä. Pysäyttävää oli se, että julmuudet tapahtuivat Euroopassa.

Tyttöjen syntyessä mummoni totesi: ”Hyvä, kun sait taas tytön. Pojat ovat tykinruokaa.” Ajattelin, että ei enää koskaan Euroopassa. Vaikka uutisia sodista on ollut jatkuvasti, ne ovat olleet kaukana. Sota ja väkivalta Afrikassa tai Lähi-idässä ei ole horjuttanut turvallisuuden tunnetta.

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, kuinka lyhyt aika Suomen sotavuosista oli minun lapsuus – ja nuoruusvuosina. Isovanhemmat kertoivat muistojaan. Paljon sanatontakin viestiä välittyi. Sodat eläneiden ihmisten pelot siirtyivät lapsen uniin. Nyt Venäjän hyökättyä Ukrainaan turvallisuusympäristö muuttui yhdessä yössä. 

Kun lokakuussa 2015 naapuriini perustettiin vastaanottokeskus, tutustuin äiteihin, lapsiin, perheisiin ja myös joihinkin nuoriin aikuisiin, jotka olivat koko elämänsä eläneet epävakaissa ja turvattomissa oloissa. Afgaanitaustaiset olivat olleet kiertolaisia jo vuosia. Moni suomalainen paheksui nuoria miehiä, jotka eivät jääneet puolustamaan isänmaata.  2015 turvapaikkaa hakeneilla ei ollut samanlaista isänmaata, jota puolustaa kuin oli suomalaisilla talvisodassa tai ukrainalaisilla nyt. Moni halusi lapsilleen turvallisen tulevaisuuden. Olosuhteet, joista he olivat lähteneet, olivat turvattomat, vaikka varsinaista henkilökohtaista vainoa ei olisi pystynyt osoittamaan.

Muistan hyvin, kuinka tyttäreni poikaa harmitti suunnattomasti, kun autoin vastaanottokeskuksen lapsia ja äitejä. Yritin kerto sodista Irakissa ja Syyriassa. Tarinat eivät tavoittaneet silloin kuusivuotiasta Väinöä. Hän halusi mummonsa jakamattoman huomion. Nyt Ukrainasta pakenevien ihmisten kohtalo koskettaa meitä kaikkia erityisellä tavalla. He tarvitsevat kaiken avun ja tuen, jota pystymme heille antamaan. Myös meille on tärkeää olla tekemässä oikeita ja hyviä asioita yksilöinä ja valtiona.

Eurooppa on kokenut hirvittäviä sotia. Haluan edelleen uskoa, että Euroopassa löytyy kansakuntien yhteistä viisautta, joka yhdistää meidät. Myös Heinolassa olemme valmiita vastaanottamaan turvaa tarvitsevia ukrainalaisia. Käytännön tasolla seuraamme tilannetta. Viranomaisten yhteistyöllä on rakenteensa. Sotaa pakenevien ihmisten turvallisuus edellyttää viranomaisten yhteistyötä. Haavoittuvassa asemassa olevat tarvitsevat suojelua. Samaan aikaan meidän on mahdollistettava heille turvallisuutta luovat arjen rakenteet. Lapsien on päästävä kouluun. Aikuisten on löydettävä työtä. Erityisen huomion tarvitsevat vanhukset, vammaiset ja vakavasti sairaat ihmiset. Meillä on mahdollisuus tehdä hyvää.

Kirsi Lehtimäki, Heinolan kaupunginhallituksen puheenjohtaja